Olen jo pitemmän aikaa yrittänyt saada tuota parempaa puoliskoani jättämään hetkeksi kotimaisen ja käännöskirjallisuuden ja lukemaan vaihteeksi englanninkielistä; eritoten science fictionia, jota itse enimmäkseen kolmannella kotimaisella harrastan.

Itse opin aikanaan englantia paljon paremmin fiktiota lukemalla kuin koulun umpitylsillä kielitunneilla. Lukemiseen oli muutenkin hyvät perusteet, sillä noina wanhoina huonoina aikoina sekä kotimainen että erityisesti käännetty scifi oli harvinaista herkkua. Lähes kaiken julkaistun ennätti kirjastosta kotiin kantaa. Nykyään ei moiseen olisi mitään mahdollisuutta, ei edes runsaammalla vapaa-ajalla varustettuna. Scifiä toki voitaisiin kääntää enemmänkin, mutta jos huomattavasti suositumman naapurigenren, eli fantasian, käännössivumäärät lasketaan mukaan, niin kyllähän sillä jo pari kääntäjää työllistää.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi nuo sataosaiset fantasiatiiliskivisarjat imevät nykyään niin paljon enemmän lukijoita kuin scifi, mutta makunsa kullakin. Eipä silti, löytyyhän fantasiastakin upeaa kirjallisuutta. Tytärtä se jo jossain määrin koukuttaa, joten pitäisi varmaan tarjoilla vähän yleissivistystä. Alkupalaksi vaikkapa Peter S. Beaglea. Ja sitten tietysti modernin fantasiakirjallisuuden esikuvaa J.R.R. Tolkienia.

Mitäpä siis tuputtaa luettavaksi? Vaimo ei ole tenttikirjojen lisäksi paljoa englanniksi lukenut, ja proosaa on toki muutenkin lähestyttävä eri tavalla kuin asiatekstiä. Ensimmäiset kirjat on liki pakko kahlata läpi sanakirjan kanssa. Tai mieluiten Websterin, joka salakavalasti opettaa uusia sanoja sitä mukaa kun etsii selitystä niille, joiden vuoksi massiivisen opuksen ylipäätään avasi. Websterin tueksi tarvitsee tietysti vielä tavallisen Suomi-Englanti-Suomen.

Ei siis romaania ensi alkuun, aloitetaan novelleilla. Itse taisin aikanaan aloittaa Asimov, Clarke & Heinleinillä, mutta ehkäpä ne eivät ihan tasokkaan proosan ystävälle maistu, vaikka kieleltään olisivatkin helpohkoja. No, hyllystähän löytyi Roger Zelaznyn Unicorn Variations. Vuonna 1995 edesmennyt herra on yksi suosikkikirjailijoistani. Eikä pelkästään minun. Suomenkielinen Wikipedia ei miestä tunnista, mutta englanninkielinen sentään muistaa hänen voittaneen kuusi Hugoa, kolme Nebulaa ja kaksi Locusta, vähemmän tunnettujen palkintojen lisäksi, mikä ei ole ihan vähäinen määrä.

Tarjottuani novellikokoelmaa luettavaksi ties monennenko kerran, tartuin siihen tänään vaihteeksi itsekin. Ja kyllähän jo kokoelman aloittava niminovelli (Hugo-voittaja sekin) on niin hykerryttävää luettavaa, että loppuunhan tuo opus on luettava. Parempaakin siinä muistaakseni on vielä tarjolla. Ja sitten kirjahyllystä kaivamaan lisää mannaa, vaikkapa The Last Defender of Camelot!